Huurtunut tuulilasi alkaa hiljalleen kirkastua. Sami on istunut autossa jo kymmenen minuuttia liian kauan. Missä helvetissä se oikein viipyy, pitääks mun saatana soittaa sille kohta. Auton ovi avautuu ja Sonja linkoaa itsensä Samin viereen pelkääjänpaikalle.
– Meniks ovi lukkoon? Sami sanoo.
Sonja scrollaa Instagramia ja hymähtää. Sami sulkee silmät ja laskee hitaasti kolmeen, hengittää syvään ja yrittää rauhoittaa äänensä.
– Niin että menikö lukkoon? Sami kysyy uudestaan.
– Meni meni! Mähän sanoin jo!
– Sä et kyllä sanonu mitään.
Sonja pyörittää silmiään ja tuhahtaa. Puhelimen näytöllä vilisee joukko kuvia ja videoita. Sami säpsähtää aina kun uusi video alkaa ja auton hitaasti lämpenevä sisäilma täyttyy rätisevästä musiikista.
– Voitsä laittaa äänet pois siitä? Sami pyytää. – Tai ees vähä hiljemmalle.
Tila Samin ja Sonjan välissä hiljenee vastahakoisesti. Sami vilkaisee Sonjaa, joka ei nosta katsettaan puhelimesta. Mitäköhän se tuolla netissä aina luuhaa? Onko siellä muka niin mielenkiintoista?
– Kuka toi on? Näytössä näkyy musiikin tahtiin tanssiva nainen, jota Sami ei tunnista.
– En mä tiiä. Joku tyyppi, Sonja vastaa.
– Miks se on sun puhelimessa?
– Vittu sä et ymmärrä mitää.
Et nyt hermostu.
– Miten niin en ymmärrä?
– No et vaan!
– Selitä mulle.
– En vitus!
– Älä kiroile.
– Miks en sais kiroilla? Iteki aina kiroilet, saatana.
– Se on eri asia.
– Eikä oo! Sonja huutaa jo. – Säki AINA KIROILET ÄIDILLE! Miks mä en sais kiroilla ku kyrpii toi sun naama!
Samin päässä alkaa kuohua. Mistä hitosta se on tollasia sanoja oppinu?
– Nyt kuule kakara oot hetken hiljaa, Sami sanoo ja auton katosta laskeutuu painava verho.
Puhelin makaa veltossa kädessä näyttö mustana. Sonja tuijottaa edessä juoksevaa tietä. Öinen pakkanen on ripustautunut ulkona vilisevien koivujen oksille ja petautunut tienpenkoille kinoksina. Etäällä seisovat liikennevalot vaihtuvat keltaisen kautta punaisiksi. Sami hiljentää vauhtia, auto matelee risteykseen. Vasemmalla seisovan Volvon kuski nyökyttelee päätään ja taputtaa sormillaan rattia. Sami katselee auton ruskeita nahkapenkkejä ja kuskin punaista tukkaa, miettii mitä seuraavaksi tulisi sanoa. Ei hän tällaista aamua pyytänyt. Maito loppunut kesken ja leipä homeessa. Sami huomasi sen vasta kun puolet aamupalasta oli jo syöty, sen homeisen leivän.
– Teetkö jotain tänää koulun jälkeen? Sami yrittää kauhoa hiljaisuuden juustomeren läpi.
– Meen Jussille.
Sonja katsoo ikkunasta ulos, puhelin edelleen unohtuneena sylissä.
– Onks Jussi niitä treenikavereita? Sami jatkaa.
– Joo, se on valmentajan poika.
Toissaviikolla oli Anna sanonut Samille, että oli nähnyt Jussin polttamassa välitunnilla ja ettei Sonjan ehkä pitäisi kaveerata sellaisten tyyppien kanssa. Anna oli joutunut antamaan Jussille kolme tuntia jälki-istuntoa ja Wilma-merkinnän. Mutta minkä mä sille voin.
– Mitä te yleensä teette Jussin kaa?
– Miks se sua kiinnostaa?
Sonja vilkaisee viimein Samiin, kohottaa ryhtiään ja puristaa jälleen puhelintaan. Samin niskassa kihelmöi. Ei kai se ala taas huutaa.
– Kai nyt vanhemman vähän pitää olla kiinnostunu, että mitä se lapsi vapaa-ajallaan tekee. Mähän olisin tosi huono vanhempi, jos en kysyis.
Sonja näprää puhelimen repsottavaa suojakuorta.
– Ei me mitään erikoista, hengataan vaan. Katotaan juutubee ja tiktokkii.
– Eiks se Jussi oo vähän vanhempi? Sami sanoo hetken päästä.
– Kuustoist, Sonja vastaa ja alkaa taas tuijottaa puhelimen näyttöä.
Just. Mutta en kai minä Sonjaa voi kieltääkään. Sonja naurahtaa vieressä. Mikä se oikein on noin hauskaa?